Luin tuoreeltaan Epe Heleniuksen muistelmakirjan Levymoguli. Kirjassa kuten oheisessa HS (3.8) kirja-arviossa mainittiin Anttilan osuus LP-levyjen myynnin loppumiseen ja sen seurauksiin.
Anttilan tietojärjestelmät olivat vielä tuolloin ylivoimaiset markkinoilla, LP-levyjen myynnin kannattavuus oli laskenut vuosi vuodelta, varaston kierto oli lopetushetkellä jo noin 200 päivää, joissakin taloissa jo lähemmäksi 300. Ideaalitilanne olisi ollut laskun maksuaika eli noin 60 päivää. Kaikki mittarit näyttivät punaista. Kannattavuusluvut olivat tavararyhmistä heikoimpia.
Olin lähdössä talvilomalle, olikohan se tuo vuosi 1992, kirjoitin kirjeen levy-yhtiöiden johtajille, jossa kerroin että LP-levyjen osto loppuu kuukauden vaihteessa, ellemme muuta yhdessä toimintatapoja. Pääasia oli saada kaikille vinyyleille palautus tai vaihto-oikeus. Kiertoa se ei olisi yksistään parantanut, mutta lopettanut tappiolla myynnin käsiin jääneistä tuotteista. Pyysin tuotepäällikkö Saria postittamaan kirjeet. Kun tulin lomalta, kysyin että miten yhtiöt kirjeeseen suhtautuivat. Sari totesi ettei muistanut postittaa koko kirjettä. Jostain kumman syystä jätimme asian siihen . Vaikea sanoa olisiko vaatimus mennyt läpi, suomalaiset levy-yhtiöt toimivat hyvin kartellia muistuttaneessa yhteishengessä. Olisiko joku uskaltanut luistaa rivistä? Myöhemmin palautusoikeus tuli useimpien yhtiöiden kanssa luonnolliseksi toimintatavaksi.
Anttilan CD-myynti oli paljon suurempaa kuin mitä levy-yhtiöt olettivat ja nousuvauhti oli niin hurja, ettei kokonaismyynti juuri kärsinyt, kannattavuus ja kierto teki hyvän loikan ja tilankäyttökin muuttui tehokkaammaksi. Sitten kun kotimainenkin musiikki alkoi myydä CD-levymuodossa, harmaatuonti loppui lähes kokonaan.
Epen kirja on mainio henkilökuva. Poko-yhtiön historiikki oli jo aikanaan vuonna 2004 aikamoinen tietopaketti. Bisneksessä on ihmisiä jotka osaavat ja tietävät kaiken, sitten on ihmisiä joilla on aina silmät ja korvat auki, Epe on näitä jälkimmäisiä.
Leppoisia vaarinpäiviä Lempäälään toivoo toinen vaari.
